|
Näin kohdellaan turkiseläimiä Pohjoismaissa!
Katso kuvat ja videot suomalaisilta turkistarhoilta
http://tarhauskielto.fi ja norjalaisilta turkistarhoilta
http://www.oikeuttaelaimille.net/www2/lang-fi/ajankohtaista/tiedotteet/296-salakuvat-norjalaisilta-turkistarhoilta-jaerkyttaevaet-jo-kolmannen-kerran ja
http://www.oikeuttaelaimille.net/www2/lang-fi/norjan-turkistarhakampanja/uusi-turkiskampanja-norjassa
Suomen turkistarhoilla tapetaan joka vuosi noin kolme miljoonaa eläintä. Näistä 1,7 miljoonaa on minkkejä ja miljoona kettuja. Ketuilla tarkoitetaan sekä punakettua (Vulpes vulpes) että naalia (Alopex lagopus). Supikoiria tarhoilla on noin 90 000 ja hillereitä pieni määrä. Jos lasketaan mukaan myös siitoseläimet tarhattuja eläimiä on kaikenkaikkiaan noin neljä miljoonaa.
Tarhauksen lyhyt historia
Kettuja on tarhattu vuodesta 1916, naaleja vuodesta 1924, minkkejä vuodesta 1930 ja supia vasta 1970-luvulta lähtien. Alunperin häkit ovat olleet maapohjaisia, mutta 1970-luvulle tultaessa ovat jo vallinneet nykyisenlaiset verkkopohjahäkit.
Tällä hetkellä Suomessa on noin 1000 turkistarhaa. Noin 20 prosenttia maailman ketunnahkatuotannosta ja 5 prosenttia minkinnahoista on peräisin Suomesta. Tarhojen määrä on vähentynyt huomattavasti, sillä 1980-luvun puolivälissä niitä oli lähes 6000.
Vuoden 2010 loppuun mennessä astui voimaan EU:n häkkiuudistusdirektiivi, johon Suomi on sitoutunut. Tämä tarkoittaa, että jokaista kettua kohden tilaa tulee olla 0,8 neliötä ja minkkiä kohden 0,25 neliötä.
Ahtaat häkit
Turkiseläimiä on Suomessa tarhattu alle 100 vuotta eli ne ovat edelleen villieläimiä. Kantaa on myös jatkuvasti täydennetty suoraan luonnosta. Tarhattavilla turkiseläimillä on siis edelleen samat vaistot ja tarpeet kuin villeillä sukulaisillaan: liikkumisen ja saalistamisen tarve sekä monenlaisia sosiaalisia tarpeita. Tarhaolosuhteissa ne eivät voi toteuttaa mitään näistä.
Turkiseläimiä tarhataan verkkopohjaisissa häkeissä, joissa ketuilla ei ole mitään virikkeitä, ja minkeillä vain puinen pesäkoppi. Tilaa on yhdelle ketulle vuoden 2011 alusta lähtien 0,8 neliömetriä. Luonnossa ketun normaali elinpiiri on useita neliökilometrejä ja se liikkuu paljon, vaikka ravintoa olisi saatavilla helpostikin. Minkin reviiriin voi luonnossa kuulua kymmenenkin kilometriä rantaviivaa, häkissä vettä on saatavilla vain juomakupissa. Turkiseläimen tila häkissä saattaa siis olla miljoonasosa sen normaalista elintilastaan. Esimerkiksi eläintarhoissa, joita niitäkin yleisesti pidetään eläimille aivan liian ahtaina, ketun vähimmäiskoko on 1000 neliömetriä kahta perheryhmää kohden.
Virikkeettömät olot
Virikkeettömästä ja ahtaasta elinympäristöstä johtuen turkistarhojen eläimet ovat usein pahasti häiriintyneitä. Niillä esiintyy paljon stereotyyppistä käyttäytymistä, eli ne voivat tunnista toiseen toistaa samaa liikerataa, esimerkiksi pomppia häkin etuseinästä toiseen taukoamatta. Puutteellisten olosuhteiden seurauksena turkiseläimet voivat myös alkaa purra itseään tai toisiaan, ja ne voivat jopa syödä häkkitoverinsa. Turkistarhoilta voikin löytää häkeistä puoliksi syötyjä eläimiä. Myös omien poikasten tappamista esiintyy, huomattavasti enemmän kuin luonnossa.
Tuskalliset häkkiolot voivat aiheuttaa myös luonnotonta pelokkuutta. Kun turkistarhaajat availevat eläinten häkkien ovia esitellen eläimiä, jotka kyyhöttävät häkin nurkassa, he selittävät kysymyksen olevan siitä, että häkki on eläimen koti, josta se ei halua ulos. Mikä tahansa normaali eläin kuitenkin samassa tilanteessa tutkisi uteliaana uusia paikkoja. Turkiseläimet eivät välttämättä tähän pysty erään häiriökäyttäytymisen muodon eli sairaalloisen pelokkuuden vuoksi.
|
|
Roskaruokaa turkiseläimille
Häkkiturkiseläinten ravinto poikkeaa huomattavasti luonnollisesta. Rasvan osuus on erittäin korkea, noin 40-50% kokonaisenergiasta, mikä ei voi olla vaikuttamatta eläinten terveydentilaan. Seurauksena ylirasvaisesta ruokavaliosta on kuitenkin kiiltävä, turkisteollisuuden toiveisiin soveltuva turkki. Turkiseläinten rehun eräs raaka-aine ovat toisten turkiseläinten ruhot. Hullun lehmän tautikin osoitti meille riskit, joita lajitovereiden syöttäminen eläimille aiheuttaa.
Eläinten lopetus
|
Suurin osa turkiseläimistä elää surkeissa oloissaan noin puoli vuotta, minkä jälkeen ne tapetaan nylkemistä varten. Siitoseläimetkin pidetään yleensä hengissä 3-4 vuotta. Lopettamisen, kuten muunkin käsittelyn yhteydessä, eläin nostetaan yleensä niskapihdeillä toisen käden roikottaessa eläintä hännästä. Niskapihtien käyttöä tulisi Euroopan neuvoston turkiseläinsäännösten mukaan vältää, mutta käytännössä niitä käytetään lähes aina eläintä käsiteltäessä. Turkiseläin tapetaan normaalisti sähköiskulla peräaukkoon ja suuhun tai kaasuttamalla. |
Puolivuotisen, epäinhimillisissä oloissa viettämänsä elämän jälkeen ketusta tai muusta turkiseläimestä syntyy takki, tai oikeastaan hyvin pieni osa takkia. Yhteen turkistakkiin tarvitaan kymmenien turkiseläinten nahat. Kokoturkisten suosion hiivuttua turkiksia on yhä enemmän alettu sujuttaa somisteiksi ulkoiluvaatteisiin. Kyseessä eivät ole kuitenkaan turkisteollisuuden jämäpalat, vaan somistetuotanto on turkisteollisuuden keskeinen osa-alue.
|
|
|
|
Haluatko sinä käyttää "vaatetta", jolla on tällainen historia? Olisitko valmis käyttämään samoissa oloissa kasvaneen koiran nahasta tehtyä takkia? Varmasti et, mutta kettu on koiran lähisukulainen ja elinvaatimuksiltaan nämä kaksi ovat hyvin samankaltaisia. Ihmisen kanssa elämiseen sopeutunut koira on tosin mukautunut esimerkiksi vähempään liikuntaan kuin kettu.
|
|
Tietoa 
